Tienpäällä edelleen.

Sattuipas söpösti, että löytyi vapaa langaton yhteys joten päätin hiukan nakella kuulumisia verkkoon. Uudella työnantajalla on mennyt mkavasti ja luulen saaneeni vihdoinkin sen hyvän isännän kiinni jota niin hartaasti olen haeskellut.
Parhaillaan istuskelen Unkarissa, kylässä nimeltään Pecs. Aamusta pitäisi lähteä ajelemaan kohti Nyiregyhaza nimistä paikkaa, jossa loppukuorman purku. Paikallinen sää tuli mulle todellisena yllärinä, lnta nimittäin piisaa ja lisää pukka kokoajan. Maasto on mäkistä, tiet hankalakulkuisia ja muutenkin menee hienosti. Mansikkana kakussa on lisäksi se että navigaattorista loppui kartat saksan ja tsekin rajalle;) nooh, manuaalipelillä sitä on ukkelit täällä maailman sivun ajelleet, joten miksen minäkin. Hiukan vain luo haastetta tuo ilman navigaattoria kulkeminen.

Kotiin alkaa olla mieletön ikävä, vaimo ja "lapsetkin" varmaan odottelevat "isiä" kotiin ja ikävöivät samallatavalla kuin minä heitä. Ekaa kertaa ulkomaankuskin urani aikana tuli suunnaton vitutus (ilman navigaattoria vitutus ei oikein voi ollakkaan muuta kuin suunnatonta) ja pakonomainen tarve päästä kotiin kun vaimo soitti ja kertoi, että meidän nuoremmalla koissulla on harvinainen ja erittäin kivulias sairaus joka voi johtaa jopa kuolemaan ;( Olisin niin kovasti tahtonut olla surunhetkelä perheeni tukena kotona, mutta minkäs teet... Onneksi joulu on jo senverran lähellä, ettei tarvitse enää lähteä reissuun kun pääsen oletettavasti loppuviikosta suomeen.

Tuli sitten aamusta otettua "kuudenkupin kumarat" paikallisen ostarin pihassa majoittautuneena;) Tosin alla oli kaksi kymppituntista tiukkaa vetoa joten kaksi olutta ja kolme paukkua riitti tainnuttamaan kulkijan. Jäi sitten raidikin katsomatta loppuun...

Että sellasta tälläkertaa, oheen nakkaan vielä kuvan tältä aamulta, se on se mun olohuone, keittiö ja toimisto;)

Noin 20 000km myöhemmin.

Niin se aika taas vilahti menemään, ettei huomannutkaan. Reissuja tuli heitettyä useampia, pääasiassa pitkin eurooppaa. Matkaan mahtui toki erilainen viikkokin jolloin en käynyt kuin Ruotsissa ja Tanskassa, muuten sitten pyörinkin Saksassa, Hollannissa ja Itävallassa. Viimeisin keikkani oli siis Itävaltaan josta päälimmäisenä mieleeni jäi todella upeat maisemat ja melko mäkinen maasto, sekä pitkällä oleva talvi. Matkaan ei juurikaan suuria yllätyksiä mahtunut ja kaikki meni muutenkin juuri nappiin. Tälläiset hyvin menneet kuuden viikon rupeamat vain vahvistavat käsitystäni siitä, että todellakin olen työssä josta pidän. Toki miinuspuoliakin on, suurin pitkä miinus on älytön ikävä kotiin. Kotona kun odottaa rakas vaimoni ja kaksi maailman suloisinta westiä;) Mutta taas toisaalta sitten kun pääse kotiin hetkiseksi, tuntuu sitäkin paremmalta.

Parhaillaan olen tässä lähtökuopissa, uuteen reissuun pitäisi lähteä hetkisen kuluttua. Tälläkertaa lähdöstä jännittävän tekee se että jälleen olisi uusi työnantaja, uusi auto ja uudet ajot. Ajot suuntautuu edelleen euroopan vähälumisempiin osiin josta en todellakaan ole pahoillani. Hiukan harmittaa, että silloin kun olisi mahdollista kirjoittaa sattumuksista ja tapahtumista tienpäällä, ei niitä juurikaan muista ja kun taas tienpäällä sattuu ja tapahtuu, niin silloin ei ole välineistöä jolla julkaisisi ajatuksiaan verkkoon. Mutta nyt pitäisi senkin muuttua, sillä välineistö on yhteyksiä lukuunottamatta kunnossa, joten jatkossa on lupa odottaa hiukan aktiivisempaa päivittelyä tänne.

Ajattelin tuossa männäviikolla ajellessani, että voisin laittaa hiukan rekka-suomi sanastoa tänne, koska vaimo aina mutise ohimennen, ettei tajua yhtään mitään jutuistani kun puhun "rekkaa".

Voisi vaikka aloittaa paikannimistä ja kulkuvälineistöstä.

Antsu-Antwerpen
Rottis- Rotterdam
Dami- Amsterdam
Frankku-Frankfurt
Trave- Travemunde
Keppisaari-Kappelskär
Homolossi- Finnlik, kulkee väliä keppisaari-naantali, rahtilaiva.
Humppalaiva-Viking tai Silja.
Super-Superfast, kulkee väliä Helsinki-Rostock
Vihreä laiva-Finnlines, kulkee väliä Helsinki Trave.

Muuta sanastoa:

Finjet-Verolappu joka tarvitaan kun liikennöidään ruotsissa.
Toll collect- Saksan tiemaksulappu.
Piippari-Tuulilasiin tuleva automaattinen lukulaite, ei tarvitse erikseen ostella verolappuja erimaihin, mikäli autossa on kyseisen maan piippari.
Cemt kuski- Kaveri joka asuu ulkomailla ja ajaa sieltä käsin yleensä irtoperäajoja suomailaisen firman piikkiin
Irtoperä-Perävaunu joka matkustaa yksin laivalla kohdemaahan josta irtoperäkuski käy sen hakemassa.
Kylmäparkki-Parkkipaikka jossa ei ole huoltoasemaa tai mitään muutakaan.
Rasti-Rasthof, autobaanan vieressä oleva huoltoasema+ravintola.
Autohof-Hiukan sivummalla baanalta oleva isompi huoltoasema keskittymä, jossa saattaa olla useampiakin ravintoloita sekä hotelli.
Yövuoro- Yövuorosta on kaksi eri versiota, jos törmää jossainpäin maailmaa toiseen suomalaiseen niin se menee yövuoroksi, eli aletaan ottaa kppia yhdessä mikäli kummallakaan ei ole aamulla mihinkään menoa. Toinen versio yövuorosta on se kun saapuu laivalla saksaan, niin silloinhan se menee automaattisesti yöajoksi, sillä laiva on suomenaikaa 22:00 perillä.

Reissussa rähjääntyy.

Retki suuntautui tällä kertaa siis mantereelle. Alku oli mukava ja tietysti hiukan jännitti lähteä "kylmiltään" matkaan, mutta kuten eräs entinen työkaverini sanoi, niin ei kysyvä tieltä eksy. Matkan alkutaipaleelle sattuikin suurimmat sattumukset, heti maanantaiaamuna.

Saavuin siis sunnuntai-iltana superfastilla Rostockiin ja siitä tarkoituksena edetä Hollannin kautta Belgiaan. Matka kumminkin tyssäsi A1 autobaanalla Bremenin kohdalla. Syynä matkan jumitukseen oli eräs nuori saksalainen kuljettaja joka ei hallinnut lexustaan vaan paukautti yli kahtasataa edelläni ajaneen rekan perään, siitä vaakatasossa kerien minun ajokkini keulaan, jääden nopeimman kaistan ulkoreunaan pötköttämään autoineen. Melko pian paikalle saapui paikallinen poliisimestari sisu kolleegoineen, katkaisten liikenteen. Hyvinkin pian meille selvisi, ettei henkilöautoilijalle ollut enää tehtävissä mitään muuta kuin kaivaa kuoppa ja soraa silmille, kaveri oli siis kuollut todennäköisesti jo törmätessään edelläni ajaneen kollegani perään. Jälki oli melko tuhoisan näköistä, mutten kumminkaan olisi kuvitellut kaverin kuolleen, mikäli olisin asiaa joutunut päättelemään hänen autonsa perusteella. Kollegan autosta lähti peräkärryn perästä lähes kaikki irti mitä sieltä vain irrota voi, omasta ajokistani keulasta lähti kaikki lisävalot, sekä osa omistakin valoista. Kolari sattui aamulla viidenmaissa paikallista aikaa ja selvittely jatkui pitkälle iltapäivään. Omalta kannaltani kusiseksi jutun teki se, että olin ainoa joka näki edes suunnalleen mitä tapahtui. Tästä syystä sainkin viettää iltapäiväni Bremenin poliisin suojissa kuulusteltavana. Kuulusteluiden jälkeen iltapäivällä pääsin sitten jatkamaan matkaani.

Ensin Hollantiin, sieltä Belgiaan ja tiistaiaamulle purkamaan. Tiistain purun jälkeen ajelin noin viidenkymmenen kilometrin päähän, paikkaan nimeltään Aubel. Aubelista sain täyden kuorman sidukkaa joka oli matkalla Tanskaan, Glostrupin huudeille.
Glostrupissa olinkin sitten keskiviikkoaamuna, pirteänä kuin peipponen. En edes tiennyt, että aikatauluani oli muutettu kolarin vuoksi, joten olinkin siellä päivää liian aikaisin enkä saanut kuormaa puretuksi, sillä asiakas pystyi varastoimaan siiderit vasta torstaina.
Vietin vuorokauden käyden pesulla, syöden hyvin (ja vähän juodenkin, tietenkin) ja suurimmaksi osaksi nukkuen. Purettuani kuorman sainkin lastauskäskyn Malmöstä jonne matkaa kertyi alle satakilometriä. Ehdin vielä hienosti iltalautalla Suomen puolelle ja olin perjantaina aamusta Suomen turussa purkamassa. Turkkusesta ajoin Karjaan kupeeseen lastaamaan terästä jotka matkasivat pohjanmaalle lauantaipurkuun.

Lexus läjässä.
Edelläni menneen kolleegan perä.
Oma ajokkini riiputtaa lisävaloja murheissaan.

Matkalla ei onneksi enää sattunut mitään sen vakavampaa, tai oikeastaan juuri mitään mikä tapahtuneen jälkeen olisi tuntunut mainitsemisen arvoiselta. Ajattelin kumminkin vielä tässä julkisesti kiittää Mummaa ja Jarkkoa, kollegoita joista oli korvaamaton apu keltanokalle. Uskoisin, että huominen keikka Hampuriin onkin jo ihan lastenleikkiä ja osaan edes jollain tasolla hoidella hommat oikein.

Jotenkin tällä kertaa tuntui erityisen hyvältä palata reissulta kotiin ja mikäs siinä oli palatessa, kun sai tyttöjen kanssa lämmitellä takkatulen loimussa;)

Hiukan pidempi vapaa.

Vapaa muuttuikin sitten hiukan odotettua pidemmäksi, sillä tiistaina sain tekstiviestin joka kuuluu seuraavasti: "Puran työsuhteesi koeaikana tänään." Reilupeli on perseestä, joten aloin samantien metsästää uutta työpaikkaa ja siinä sivussa taisin olla yhteydessä liittoonkin maksamatta jääneiden ylityö- ja vapaapäiväkorvausten tiimoilta. Kuten kaikki varmaankin tietävät, niin kuljetusalalla on tällähetkellä kuljettajan markkinat ja sen huomasin varsin nopeasti itsekkin. Uuden työpaikan hankinnassa ei siis kauaa nokka tuhissut ja aloitus on huomenna lauantaina. Eka keikka suuntautuu Belgiaan ja jos oikein totta puhutaan, niin hiukkasen jänskättää lähteä rykäisemään "kylmiltään" sinne, mutta kuten joku on joskus sanonut, että jokainen käy jokapaikassa joskus ensimmäisen kerran yksin. Niin totta kuin se onkin. Jotenkin vaan tuntuu, että ajelenkin mieluummin mantereelle kuin pohjoisvenäjälle, pohjoisnorjaan ja pohjoiseen ylipäänsä, ainakin tähänaikaan vuodesta;)

Pitkästäaikaa päivitys.

Nyt alkaa hiukan jo olo tasaantua tähän kotona olemiseen, eikä ole niin hötky olo kuin esimerkiksi vielä torstaina. Olen siis saanut nauttia kotioloista tiistailta saakka ja nyt vasta pälähti mieleeni, että voisin hiukan jakaa verkossa ajatuksiani menneestä työputkesta ja sen tapahtumista. Tietenkään en voi kaikkia mainitsemisen arvoisia tapauksia enää edes muistaa, mutta toivon mukaan jotain kumminkin muistuu mieleeni menneiltä kuudeltaviikolta.

Parhaiten tietenkin on mielessä viimeisenä reissuna ennen vapaalle jääntiä käynti itänaapurin ihmemaassa. Ei oo helppoa sielläkään. Kaikkien jotka rutisevat Suomen oloista kannattaisi ehdottomasti tutustua Venäjän oloihin, saattaisi rutinat lakata. Eli summa summaarum, meillä on täällä Suomessa asiat aika helvetin hyvin. Venäjällähän tunnetusti rakastetaan papereita ja eritoten erilaisia leimoja papereissa, mitä enemmän leimoja sitä parempi. Yksinkertaiseen tullausmenetelmäänkin menee viitisen tuntia, vaikka leimat ja paperit olisivatkin kunnossa. Tiet siellä on jonkinlaisia perunapellon ja hiekkamontun sekoituksia, eli uudellakin kalustolla todella vittumaista ajettavaa. Kaikki mikä ei ole hytissä kiinni, löytyy kuljettajan ja apumiehen jalkatilasta ja tarkoitan todellakin nyt kaikkea mitä vaan ikinä hytissä voi olla, puhelimet, kynät, paperit, petivaatteet, eväät, siis kaikki mikä vain irti lähtee. Syynä tavaroiden löytymiseen niille kuulumattomilta paikoilta on "inventaario montut" joita on kiitettävästi pitkin Venäjän teitä. Vaikka nopeus olisi 35km/h saapuessa inventaario montulle, niin se saattaa ravistaa huomattavasti pahemmin kuin se että nopeutta olisi kymppi enemmän ja taas päinvastoin. Eli helpoimmalla pääsee kasaamalla kaiken irtorojun hytistä jo rajalla vaikka repsikan jalkatilaan;)

Lupaus suurista seikkailuista.
Mitä saadaan kun risteytetään perunapelto
ja soramonttu? -Venäläistä huippukuntoista
tietä.


Myös Norjassa on tullut kieputtua melkolailla. Siellä ei koskaan tunnu kyllästyvän todella jylhiin ja erittäin kauniisiin maisemiin. Tromssan liepeillä käydessäni ajoin kolme ja puoli kilometriä pitkän tunnelin läpi jossa jäi sivuille tilaa noin 10cm peileistä seinään. Tietenkin jossainvaiheessa mieleeni hiipi ajatus vastaantulijoista ja toimintamallista siinä tilanteessa. Tunneli oli pimeä kuin mörön persreikä joten omalla kohdallani peruuttaminen ei todellakaan olisi edes vaihtoehto. Tätä toimintamallia tiedustellessani paikallisilta sain yhtä monta ratkaisumallia kuin ihmisiä oli joilta kysyin. Yksi tuumasi, ettei siellä vaan saa tulla ketään vastaan. Toinen sanoi, että rattaat seis ja alat kaivaa kahvinkeittovehkeitä niin näkyvästi, että toinenkin ne näkee ja tajuaa, ettet sinä ainakaan lähde peruuttamaan... Aika raskaat lääkkeet oli siis paikallisillakin. Takaisinpäin tullessani päätinkin käyttää vaihtoehtoista reittiä johon kuului puolentunnin lauttamatka.

Maisemaa johon on vaikea kyllästyä.

Ohessa muutamia visuaalisia tallenteita matkanvarrelta. Ainoa vaan että ajaessa on niin hankalaa keskittyä kuvaamaan, joten yli puolet otoksista menee pilalle...

Kaksipiippuinen olo.

Toisaalta on mukavaa kun saa olla reissussa ja toisaalta olis taas kiva olla joskus kotonakin. Mutta molempia kun ei voi eikä pidäkkään saada. Viimeviikko oli melkoista hullunmyllyä, piti sahata Oulu-Kirkenes väliä, välillä piti ajaa betonirekkaa ja siinä luppoajalla sitten ajettiin talopakettia. Mutta sehän on vaan positiivista, että töitä riittää eikä tarvitse pyöritellä peukaloita.

Tulevana viikonloppuna saadaan uudet autot mieheen (viimeinkin, sillä sitä ensiviikkoa on luvattu tulevaksi jo monta monituista viikkoa) ja samalla pidetään kuulemma saunailta kuskeille. Mitähän siitäkin seuraa... Nooh, se selvinnee sitten. Saattaa olla, että ensiviikonloppu kuluukin em syistä pohjolan pääkaupungissa, tai sitten ei.

Monet vanhat jermut varoittelivat, että tämä työ saattaa rassata parisuhdetta. Silloin naureskelin, että tuskin niin käy omalla kohdallani. Mutta, mutta... Niin siinä kai sitten käy, ei siksi etten itse kestä olla poissa kotoa vaan siksi, että vaimolle arjenpyörittäminen yksin käy ylivoimaisen raskaaksi ja tästä johtuen viikonloppuisin kun nähdään se paripäivää, niin tappeluksihan se menee. Toisaalta ihan hyväkin niin, eipähän tuota tuskaa nostaa kytkintä sunnuntai-iltana ja lähteä tienpäälle. Onhan se tietysti niinkin, että jos taloudellisesti olisi mahdollista niin saattaisin maata kotona päivästä toiseen, mutta olisiko sekään loppuviimeeksi niinkään kivaa?

Uuden odotusta.

Viikot kuluu uuden auton odottelussa ja toki siinä sivussa tulee keikkaa ajettua pitkin poikin pohjoisnorjaa. Ihmettelen itsekkin omien hermojeni lujuutta joita koettelevat vuoden -95 1,3 miljoonaa ajettu volvon veturi. Onhan se aivan täysin ymmärettää, ettei 12 vuotta vanha rekkaveturi ole mikään ihan uusi peli ja koitettava tulla toimeen sillä. Pikku käytännön ongelmia kumminkin ilmenee joista osa ei olekkaan ihan pikkuisia. Jos autoa saa napsutella käyntiin 1,5h niin siinä kyllä vaaditaan hermoja, jos jokaisen päivän päätteeksi saa nakata syyläriin 15l lisää nesteitä, koska kansi on halki ja nafta puskee jäähditinjärjestelmään ja lisäksi ohjaustehostin tiputtaa verta, niin kyllä siinä hiukan pelisilmää kaivataan. Kaiken tämän olen kumminkin päättänyt kääntää positiivikseksi kokemukseksi ja otan sen suuren seikkailun kannalta, sillä tuskin kukaan koskaan on moisiin pikkuvikoihin kuollut, tai edes loukkaantunut vakavasti. Tuntuupahan uusi auto sitten moninverroin paremmalta, kun sen joskus saa;)

Tasamaata ja leveää tietä.

Norjassa ei ole kumpaakaan. Heh. Erittäin mielenkiintoista olla rekalla liikkeellä kyseisessä maassa ja talvi tekee liikkumisesta lähes mahdotonta. Oma retkeni kulki läpi suomen-ruotsin-norjan, Raahe-Naantali-keppisaari-Stavanger-Hammerfest. Matkaan mahtui todella jylhiä ja pysäyttäviä maisemia, hiukan totuttelua ja aika ajoin jopa pientä hermostuneisuutta pelon ja väsymyksen partaalla;) Melkoisen mahdoton urakka olisi yrittää edes kertoa niitä tuntemuksia joita reissussa koin. Kumminkin päällimmäisenä tunteena on hyvä olo hienosti tehdystä työstä. Kronologisesta järjestyksestä johtuen varmaankin mieleeni on parhaiten koko reissusta jäänyt Altan mahtava kanjoni, jota pitkin tie kulki. Mutta kuten terve heteromies ajattelee, niin tiukat kurvit olivat kulkemisen suola. Maisemat olivat aivan sanoinkuvaamattoman kauniita.

Paikalliset liikkuivat raskaalla kalustolla yllättävän sukkelasti vuoristossa, joten tunsin itseni monesti uretaanariksi (karavaanari) joka tukkii ihmisten tien. Syitä hissukseen etenemiseeni oli muutamia:
-Tuore kuski, joka ei ole koskaan ajanut raskata kalustoa norjassa
-Muutaman tonnin ylikuorma.
-Hidastimen puuttuminen ajokistani.
Käsittääkseni kumminkin ajoin kuin aikapoika, kiltisti kitisemättä ja parasta mahdollista vauhtia. Alun kuvassa jotkut onnelliset paikalliset saivat muistutuksen kapeista ja mutkaisista teistä. Omalla kohdallani opin ainoastaan havainnoimalla, ei tarvinnut itse rutata peltiä oppiakseen.

Kaksi eri kuskia.

Tässäpä taitaa olla pienen itsetutkiskelun paikka. Mistä johtuu, että kun ajan henkilömallin biiliä, niin minusta kuoriutuu melko nopeasti juuri sellainen kusipää joita itsekkin vihaan ollessani liikenteessä? Ja taas toisaalta kun istun raskaankaluston puikkoihin olen kuin "tonneittain vastuuta" kampanjan mallikuski? Mikä meitä (mukamas) fiksuja ihmisiä vaivaa? Tai ehkä paremminkin mikä mua vaivaa? Kaikkihan lähtee siitä, että jokainen hoitaa omat asenteensa kuntoon, niin työ kuin siviililiikenteessä;) Myönnän myös syyllistyväni aika ajoin asenteeseen "tehkää niin kuin minä sanon, älkää niin kuin minä teen". Syynä tähän on ehkäpä se, että ihmisen on huomattavasti helpompaa hyväksyä omat virheensä ja antaa itselleen anteeksi kuin muiden virheet ja antaa muille anteeksi. Olen kyllä huomannut muutosta parempaan omassa liikennekäyttäytymisessäni, mutta tästä on vielä pirun pitkä matka siihen että olisin edes itse tyytyväinen.

Teiden tukko.

Pirun mukava huomata, että ajeletpa missäpäin vaan ja liityt kilometrien mittaisen jonon hännille joka etenee vaihtelevalla menestyksellä sahaten kuudenkympin ja seitsemänviiden välillä jonon keulilta löytyy yllättäen suomalainen karavaanari!! Mikä siinä on niin vaikeaa ajaa rajoitusten mukaan? Toki ymmärrän, että jos alitehoisella taunuksella vedetään sitä surullisen kuuluisaa jäähallinkokoista kaappia, niin pienikin ajoradan kallistus ylöspäin vaikuttaa nopeuteen laskevasti. Jos on varaa ostaa se jäähallinkokoinen asuntovaunu, niin kannattaisiko kenties panostaa myös kalustoon jolla sitä hinataan muiden kiusana pitkin poikin pohjolaa?
Myös suomalaisten karavaanareiden asenne vituttaa, "me ollaan lomalla, meillä ei ole kiire mihinkään". Mahtanevatko nämä kiireettömät lomalaiset miettiä asiaa lainkaan niiden kannalta jotka ovat töissä siellä tienpäällä ja aikataulu saattaa olla todella tiukka? Jos kerran ei ole kiire minnekkään, niin levikkeelle sitten ja päästetään muut liikkujat ohi! Olisi mielenkiintoista päästä muutamaksi viikoksi jonkun karavaanarin työpaikalle viettämään lomaani, seisoisin tiellä kokoajan ja vaikeuttaisin muutenkin työntekoa...

Aikanaan muistan kun Samuli Edelmanin biisi karavaanari julkaistiin ja sitä soitettiin paljon. Olin silloin jutuissa erään hollantilaisen ystäväni kanssa ja hän kysyi että mitä kyseisessä laulussa lauletaan. Kerroin että kappale pilkkaa karavaanareita, tuttavani kysyikin heti, että ovatko hollantilaiset karavaanarit jo suomessakin niin kuuluisia? Naurahdellen kerroin hänelle, että biisi kertoo kyllä ihan näistä meidän kotimaisista vesseleistä. Tavattuamme muutaman viikon jälkeen uudelleen tuttavani oli liikuskellut autoillen ympäri kaunista suomeamme ja kertoi ymmärtävänsä nyt paremmin, että miksi joku laulaja oli tehnyt suomalaisista karavaanareista pilkkalaulun;)

Kotona jälleen.

Olipas mukava palata reissulta kotiin, koirat ja vaimo olivat onnellisia kun saivat "isin" kotiin;) Tosin en tiedä kuka oli onnellisin. Olin siis maanantaista tähän aamuun reissulla ja pakko myöntää, etten todellakaan lähelläkään ammattikuljettajaa vaikka niin tahtoisinkin ajatella. Uudet asiat joita opin eivät olleetkaan niitä joita lähdin oppimaan, vaan lähinnä kuorman käsittelyä, rajoitusten noudattamista. Ruotsissa pölliisin toleranssi on todella paljon tiukempi kuin meillä täällä, joten siellä saa ylinopussakon jo 6km/h ylityksestä vaikka kyseessä olisikin moottoritie ja moottoritie nopeudet. Muitakin jänniä juttuja oli matkassa ruotsin puolella, poliisit eivät saa tutkata nopeutta liikkuvasta autosta, eli ainoastaan silloin kun ovat parkissa, moottoriteiden rampeilta moottoritielle tulevat ovat etuajo-oikeutettuja nähden jo motarilla oleviin.

Jos liikuskelee hiukankaan etelämpänä, niin pitää olla todella tarkkana missä taukojansa pitelee, sillä paikalliset veijarit kurkkivat aika nopeasti kuorman ja se taas tapahtuu useimmiten viiltämällä puolikuun muotoinen reikä pressuihin. Sehän sitten tietysti korpeaa, kun pressuissa reikiä.

Reissu oli kaikinpuolin onnistunut ja sitä kuuluisaa "rekkaromantiikkaakin" oli matkassa. Tiistai-iltana nimittäin oli melkoisen mukavat fiilikset kun grillailtiin Trelleborgissa makkaraa ja joristiin paskaa. Pitäisi vaan ostoslistalle lisätä pieni retkigrilli, niin olis helpompaa kuin pelata noiden kertakäyttöisten kanssa;) Ostoslistalle tosin vilahti muutamia muitakin juttuja, eikä juuri mikään niistä ole sieltä halvimmasta päästä. Navigaattori olisi ehdoton ja tietenkin kannettava tietokone, jotta voi viihdyttää itseään. Tosin tänään jo ehdotin vaimolle, että miten olisi, ostettaisiinko hänelle uusi kannettava;) ja kyllä, rakas vaimoni hoksasi heti mistä on kyse...

Odottaa...

Odotus, tuo pahimmanlaatuinen myrkky mielelle, sitä on saatu. Pohjammaan keikka meni muroiksi, koska paluukuorma sieltä onkin Ouluun ja osaavaa kuskia ei kannata kuulemma enää ajattaa kotimaassa. Tiesin kyllä alusta saakka, että minut tullaan opettamaan ulkomaanajoon;) Ahdistaa vaan, kun joutuu odottamaan, eikä tiedä milloin käsky käy lähtöön. Kamat on pakattuna ja uskoisin huomenna aamusta olevani viisaampi.

Nyt tiedän miltä koiristamme tuntuu, kun usein niitä joutuu komentamaan odottamaan vaikka intoa riittäisi. Nooh, yksi kohta lisää listaan jossa löytyy rekkakuskin ja koiran yhtäläisyydet:
-Asuu kopissa
-Syö purkkiruokaa
-Kusee vanteelle/renkaalle
-Haukkuu autoilijoita
-Noutaa kun isäntä käskee
-Ja tietysti odottaa...

Rakas vaimonikin alkaa varmaankin olla aikalailla täynnä tätä omaa touhotustani tai ainakin luulisin niin. Itseäkin alkaa ahdistaa kun tosiaan haluisi jo "on the road". Vaimolle kumminkin kymmenen pistettä ja papukaijamerkki pitkistä hermoista ja suunnattoman laajasta ymmärryksestä.

Pitkää päivää.

Aika pitkäksi venyi sittenkin tuo torstain-perjantain välinen työpäivä. To aamuna herätys oli 3:30 ja lähtö tallilta 4:45. Suuntana rovaniemi jossa oli parikin erillistä purkupaikkaa ja paluukuorman lastaus. Roviksenreissu meni todella mukavasti ja kepeästi, kaverikin oli mukava ja hauska jannu, erittäin tarkka työ ja lepoajoista. Joten tauot tulikin pidettyä juurikin niin kuin laki sanoo. Paluu rovikselta ajoittui iltapäivään 14:30 ja kotona olinkin jo heti puoli viisi iltapäivällä. Jos joku ihmettelee kadonnutta kolmeea tuntia, niin kerrottakoon, että myös erinäiset paperihommat kuuluvat kuljettajan työhön ja toetenkin paluukuorma piti purkaa, koska se jatkoi matkaansa kolmella eri autolla kohti lopullista määränpäätään.

Kotona olin siis puoli viisi, siinä sitten kävin suihkussa ja söin, otin pienet nokoset ja läksin klo 22:30 takaisin töihin, sillä seuraava lähtö olisi 23:00. Suunnitelmissa oli, että kävisin torniossa pikaisen mutkan ja sitten takaisin kotiin nukkumaan. Mutta kuten tiedossa on, ei suunnitelmat juuri koskaan pidä paikkaansa. Kuormia olikin neljä, kolme tornioon ja yksi rovikselle. Se sitten ottikin hiukan odotettua enemmän aikaa, että niistä selvisin. Tosin viimeisen tornion reissun ajoi toinen kuljettaja ja pääsin kotiin jo 17:30 aikoihin. Eli tulihan siinä sitten päivälle hiukan liikaa mittaa, mutta kun en vaan osaa sanoa ei;)

Tänään olisi tarkoitus lähteä "pohojammaalle" valmiin kuorman kanssa, nukkua yö purkukohteessa jotta saa aamulla heti kuorman pois ja sitten uuden kuorman tekoon. Tarkoituksena olisi, että saisin kuorman jonnekkin läntisen naapurivaltiomme pääkaupungin nurkille. Joten muutama hetki saattaa kulua, ennen kuin jälleen olen koneen äärellä.

"kello neljältä soi, taas lähti rekkamies..."

Aamusta olisi lähtö kohden pohjoista, edelleen valvovansilmän alla. Tosin veikkaan, ettei päivä päätykkään vielä iltapäivällä palattuamme pohjoisesta vaan jatkuu jollain muulla ajolla tai lastauksella. Olen erittäin tyytyväinen siihen, että asiat opetetaan "kädestä pitäen" vaikka olenkin alalla ollut jo vuosia. Tosin aiemmin liikennöimäni kalusto on hiukan kevyempää, mutta kumminkin. Jotenkin tuntuu mukavalta lähteä aikaisin aamulla reissuun, koska tietää pääsevänsä myös ajoissa kotiin, tai ainakin saa hoidettua päällä olevan kuorman pois, kotiin pääsyyn se tuskin vaikuttaa;)

Ensiviikolla olisi varmaankin tarkoitus koittaa kuinka omat siivet kantaa, eli lähteä yksin reissunpäälle. Hiukan mietityttää mitenköhän sekin sujuu, siis jos iskee pidemmän keikan. Huoleni aiheena ei juuri muuta ole, mutta miten osaan/pystyn noudattamaan työaikalakia... Aiemmin meinaan itselläni on ollut tapana tyrkätä reissusta kotiin samoilla silmillä. Tosin joskus muistan nukkuneeni 20min autossa kun olin tulossa Oulusta takaisin helsinkiin. Sekin johtui siitä, että keikka jonka vein Helsingistä Ouluun oli ns extrakeikka, eli ajoin sen normaalin työpäivän päätteeksi ja kun takana oli hiukan päälle 20h ajorupeama, niin alkoihan siinä hiukkasen silmä luppasta. Toisaalta eipä sitä kai enää näin "vanhamies" enää jaksa tuollaisia urotekoja;)

Eka reissu.

Dodiih, nyt on sitten eka keikka heitetty. Tyvestä se on puuhun mentävä (enkä nyt puhu siitä valkeakoskelaisesta kuljetusliikkeestä), eli keikka koostui lähinnä tutustumisesta paikkoihin ja huimasta 160km ajosta, 80km suuntaansa=) Kaikki vaikuttaa todellakin juuri niin hienolta ja mahtavalta, kuin olin aikaisemmin ajatellutkin. Kalusto on uutta ja siistiä, eikä palkkauksessakaan ole moitteen sijaa. Aamulla olisi taroitus sopia jatkosta, siis katsoa mihin seuraava keikka suuntautuu. Hiukan tuossa aiemmin tänään väläyteltiin vaihtoehtoja joihin olen erittäin tyytyäinen ja joita odotan innolla.

Päivän työrupeaman tarkoituksena siis oli tutustua lastaupaikkaan ja kuorman käsittelyyn. Saattaa kuulostaa helpolta ja yksinkertaiselta, mutta voin kertoa ettei se sitä ole. Vai mitä mieltä olette siitä että kyytiin tulevan kappaleen sijoitus lavalle on senteistä kiinni, jotta saadaan akselipainot oikeiksi? Mukavan päivästä teki työkaveri jonka matkassa olin, hän on ollut alalla 42 vuotta ja tietää varmasti yhtä jos toista nästä hommista. Vanhoissa "jermuissa" on pariakin tyyppiä ihmisiä, toiset vaan vittuilevat nuoremmilleen ja toiset neuvovat. Onnekseni työkaverini kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Sainkin muutamia todella hyviä vinkkejä imuroitua vastaisuuden varalle ja tulevaa helpottamaan.

Taustaa.

Olen jo pikkupojasta saakka haaveillut ajavani "rekkaa". Syynä haaveisiini lienee monia, vähäisimmäksi ei voi laskea sitä että lapsuudenkotini naapurilla oli ja on edelleen kuljetusliike. Myöskin tätini ex mies on myötävaikuttanut suuresti haaveeni muodostumiseen. Hän ajoi aikoinaan yhdistelmää työkseen ja aina kun olin vapaalla koulusta pääsin hänen mukaansa pidemmille reissuille jotka suuntautuivat Tampereen seudulta kohti pohjoista Suomea. Siinähän se scanian kyydissä istuessa ihmetellessä pääsi kuljetuskärpänen puremaan pahemman kerran.

Koko aikuisikäni olen työskennellyt kuljetusalalla, paku- ja kuorkkikuskina. Mitä pidempiä reissuja olen saanut ajaa, sitä tyytyväisempi olen ollut töihini, joten olenkin aina hakeutunut reiteille jotka ovat pitkiä. Itselleni ja läheisilleni olen pitkiä työpäiviä olen perustellut sillä, että ne ovat taloudellesti kannattavampia. Tosin nyt vasta taidan pystyä tunnustamaan itselleni ja muillekkin, että yksinkertaisesti pidän siitä, että saan olla tienpäällä.

Kuluva vuosi on ollut suurta muutosta perheellemme, johon tällähetkellä kuuluvat rakas vaimoni ja kaksi pientä valkoista ärrieriä. Vuoden alussa teimme suuren päätöksen ja muutimme 600km kohti pohjoista, Vantaan ah niin kiirettömästä ja leppoisasta elinympäristöstä tänne Oulun hulinaan ja kiireeseen;) Hiukan muuton jälkeen täytin kolmekymmentä ja ajattelin, että miksikäs en voisi alkaa toteuttaa unelmaani? Itse olin hiukan "pallo hukassa" unelmani suhteen, miten muka nyt yhtäkkiä sasin sen kauan haaveilemani yhdistelmäkortin? Vaimoni kannusti minua ottamaan asioista selvää ja taisi hiukan itsekkin asioita selvitellä, iso kiitos siitä kuuluukin hänelle. Loppujen lopuksi tässä sitä nyt ollaan, tuore kortti taskussa ja huomenna pitäisi mennä paikalliseen kuljetusliikkeeseen kirjoittamaan työsopimusta.