Reissussa rähjääntyy.

Retki suuntautui tällä kertaa siis mantereelle. Alku oli mukava ja tietysti hiukan jännitti lähteä "kylmiltään" matkaan, mutta kuten eräs entinen työkaverini sanoi, niin ei kysyvä tieltä eksy. Matkan alkutaipaleelle sattuikin suurimmat sattumukset, heti maanantaiaamuna.

Saavuin siis sunnuntai-iltana superfastilla Rostockiin ja siitä tarkoituksena edetä Hollannin kautta Belgiaan. Matka kumminkin tyssäsi A1 autobaanalla Bremenin kohdalla. Syynä matkan jumitukseen oli eräs nuori saksalainen kuljettaja joka ei hallinnut lexustaan vaan paukautti yli kahtasataa edelläni ajaneen rekan perään, siitä vaakatasossa kerien minun ajokkini keulaan, jääden nopeimman kaistan ulkoreunaan pötköttämään autoineen. Melko pian paikalle saapui paikallinen poliisimestari sisu kolleegoineen, katkaisten liikenteen. Hyvinkin pian meille selvisi, ettei henkilöautoilijalle ollut enää tehtävissä mitään muuta kuin kaivaa kuoppa ja soraa silmille, kaveri oli siis kuollut todennäköisesti jo törmätessään edelläni ajaneen kollegani perään. Jälki oli melko tuhoisan näköistä, mutten kumminkaan olisi kuvitellut kaverin kuolleen, mikäli olisin asiaa joutunut päättelemään hänen autonsa perusteella. Kollegan autosta lähti peräkärryn perästä lähes kaikki irti mitä sieltä vain irrota voi, omasta ajokistani keulasta lähti kaikki lisävalot, sekä osa omistakin valoista. Kolari sattui aamulla viidenmaissa paikallista aikaa ja selvittely jatkui pitkälle iltapäivään. Omalta kannaltani kusiseksi jutun teki se, että olin ainoa joka näki edes suunnalleen mitä tapahtui. Tästä syystä sainkin viettää iltapäiväni Bremenin poliisin suojissa kuulusteltavana. Kuulusteluiden jälkeen iltapäivällä pääsin sitten jatkamaan matkaani.

Ensin Hollantiin, sieltä Belgiaan ja tiistaiaamulle purkamaan. Tiistain purun jälkeen ajelin noin viidenkymmenen kilometrin päähän, paikkaan nimeltään Aubel. Aubelista sain täyden kuorman sidukkaa joka oli matkalla Tanskaan, Glostrupin huudeille.
Glostrupissa olinkin sitten keskiviikkoaamuna, pirteänä kuin peipponen. En edes tiennyt, että aikatauluani oli muutettu kolarin vuoksi, joten olinkin siellä päivää liian aikaisin enkä saanut kuormaa puretuksi, sillä asiakas pystyi varastoimaan siiderit vasta torstaina.
Vietin vuorokauden käyden pesulla, syöden hyvin (ja vähän juodenkin, tietenkin) ja suurimmaksi osaksi nukkuen. Purettuani kuorman sainkin lastauskäskyn Malmöstä jonne matkaa kertyi alle satakilometriä. Ehdin vielä hienosti iltalautalla Suomen puolelle ja olin perjantaina aamusta Suomen turussa purkamassa. Turkkusesta ajoin Karjaan kupeeseen lastaamaan terästä jotka matkasivat pohjanmaalle lauantaipurkuun.

Lexus läjässä.
Edelläni menneen kolleegan perä.
Oma ajokkini riiputtaa lisävaloja murheissaan.

Matkalla ei onneksi enää sattunut mitään sen vakavampaa, tai oikeastaan juuri mitään mikä tapahtuneen jälkeen olisi tuntunut mainitsemisen arvoiselta. Ajattelin kumminkin vielä tässä julkisesti kiittää Mummaa ja Jarkkoa, kollegoita joista oli korvaamaton apu keltanokalle. Uskoisin, että huominen keikka Hampuriin onkin jo ihan lastenleikkiä ja osaan edes jollain tasolla hoidella hommat oikein.

Jotenkin tällä kertaa tuntui erityisen hyvältä palata reissulta kotiin ja mikäs siinä oli palatessa, kun sai tyttöjen kanssa lämmitellä takkatulen loimussa;)

Hiukan pidempi vapaa.

Vapaa muuttuikin sitten hiukan odotettua pidemmäksi, sillä tiistaina sain tekstiviestin joka kuuluu seuraavasti: "Puran työsuhteesi koeaikana tänään." Reilupeli on perseestä, joten aloin samantien metsästää uutta työpaikkaa ja siinä sivussa taisin olla yhteydessä liittoonkin maksamatta jääneiden ylityö- ja vapaapäiväkorvausten tiimoilta. Kuten kaikki varmaankin tietävät, niin kuljetusalalla on tällähetkellä kuljettajan markkinat ja sen huomasin varsin nopeasti itsekkin. Uuden työpaikan hankinnassa ei siis kauaa nokka tuhissut ja aloitus on huomenna lauantaina. Eka keikka suuntautuu Belgiaan ja jos oikein totta puhutaan, niin hiukkasen jänskättää lähteä rykäisemään "kylmiltään" sinne, mutta kuten joku on joskus sanonut, että jokainen käy jokapaikassa joskus ensimmäisen kerran yksin. Niin totta kuin se onkin. Jotenkin vaan tuntuu, että ajelenkin mieluummin mantereelle kuin pohjoisvenäjälle, pohjoisnorjaan ja pohjoiseen ylipäänsä, ainakin tähänaikaan vuodesta;)

Pitkästäaikaa päivitys.

Nyt alkaa hiukan jo olo tasaantua tähän kotona olemiseen, eikä ole niin hötky olo kuin esimerkiksi vielä torstaina. Olen siis saanut nauttia kotioloista tiistailta saakka ja nyt vasta pälähti mieleeni, että voisin hiukan jakaa verkossa ajatuksiani menneestä työputkesta ja sen tapahtumista. Tietenkään en voi kaikkia mainitsemisen arvoisia tapauksia enää edes muistaa, mutta toivon mukaan jotain kumminkin muistuu mieleeni menneiltä kuudeltaviikolta.

Parhaiten tietenkin on mielessä viimeisenä reissuna ennen vapaalle jääntiä käynti itänaapurin ihmemaassa. Ei oo helppoa sielläkään. Kaikkien jotka rutisevat Suomen oloista kannattaisi ehdottomasti tutustua Venäjän oloihin, saattaisi rutinat lakata. Eli summa summaarum, meillä on täällä Suomessa asiat aika helvetin hyvin. Venäjällähän tunnetusti rakastetaan papereita ja eritoten erilaisia leimoja papereissa, mitä enemmän leimoja sitä parempi. Yksinkertaiseen tullausmenetelmäänkin menee viitisen tuntia, vaikka leimat ja paperit olisivatkin kunnossa. Tiet siellä on jonkinlaisia perunapellon ja hiekkamontun sekoituksia, eli uudellakin kalustolla todella vittumaista ajettavaa. Kaikki mikä ei ole hytissä kiinni, löytyy kuljettajan ja apumiehen jalkatilasta ja tarkoitan todellakin nyt kaikkea mitä vaan ikinä hytissä voi olla, puhelimet, kynät, paperit, petivaatteet, eväät, siis kaikki mikä vain irti lähtee. Syynä tavaroiden löytymiseen niille kuulumattomilta paikoilta on "inventaario montut" joita on kiitettävästi pitkin Venäjän teitä. Vaikka nopeus olisi 35km/h saapuessa inventaario montulle, niin se saattaa ravistaa huomattavasti pahemmin kuin se että nopeutta olisi kymppi enemmän ja taas päinvastoin. Eli helpoimmalla pääsee kasaamalla kaiken irtorojun hytistä jo rajalla vaikka repsikan jalkatilaan;)

Lupaus suurista seikkailuista.
Mitä saadaan kun risteytetään perunapelto
ja soramonttu? -Venäläistä huippukuntoista
tietä.


Myös Norjassa on tullut kieputtua melkolailla. Siellä ei koskaan tunnu kyllästyvän todella jylhiin ja erittäin kauniisiin maisemiin. Tromssan liepeillä käydessäni ajoin kolme ja puoli kilometriä pitkän tunnelin läpi jossa jäi sivuille tilaa noin 10cm peileistä seinään. Tietenkin jossainvaiheessa mieleeni hiipi ajatus vastaantulijoista ja toimintamallista siinä tilanteessa. Tunneli oli pimeä kuin mörön persreikä joten omalla kohdallani peruuttaminen ei todellakaan olisi edes vaihtoehto. Tätä toimintamallia tiedustellessani paikallisilta sain yhtä monta ratkaisumallia kuin ihmisiä oli joilta kysyin. Yksi tuumasi, ettei siellä vaan saa tulla ketään vastaan. Toinen sanoi, että rattaat seis ja alat kaivaa kahvinkeittovehkeitä niin näkyvästi, että toinenkin ne näkee ja tajuaa, ettet sinä ainakaan lähde peruuttamaan... Aika raskaat lääkkeet oli siis paikallisillakin. Takaisinpäin tullessani päätinkin käyttää vaihtoehtoista reittiä johon kuului puolentunnin lauttamatka.

Maisemaa johon on vaikea kyllästyä.

Ohessa muutamia visuaalisia tallenteita matkanvarrelta. Ainoa vaan että ajaessa on niin hankalaa keskittyä kuvaamaan, joten yli puolet otoksista menee pilalle...